oon huono valokuvaan

Koulun pää aula. Siellä on melkein aina joku performanssi meneillä. Se on melkein aina aika nolon näköistä mutta silti tosi ihailtavaa mun mielestä.

Perunaleimoja.

Tower of London, cool stuff.

Tää on meidän taloyhtiön paras orava, sillä on toi lyhyt häntä niin sitä voi aina moikata kun sen tunnistaa

Joulu ostos hulluutta

Koulu- rakennusmaa

koulu-fancy

fancy taide, Satchi gallery

En tiedä mikä tää on mut se on yks mun lempi asioita.

Super

Lentävä poika

Jätti linnunhäkki

Runoilia kettu

kokolattia matto f#ck yeah!

Veikkaan että Lion Clubilla (for yound people) ei mee kauheen hyvin, toi leijona meinaan näyttää aika nälkäisltä.

Kirje Lontoosta

Vau, mikä vauhti. kolme kuukautta melkein ohi enkä oo pysähtynyt hetkeks.
Ekat viikot vietin Wemblyssä sukulaisten luona. Se oli tylsää löhiö elämää, mutta sain nauttia maailman parasta intialaista koti-ruoka. Eikä oikeestaan ollut aikaa muuhun, kämpän etsiminen oli täysaikainen työ. Onneks Israelilaisia löytyy joka paikasta ja onneks ne tykkää auttaa toisiaan. Löysin lopulta kämpän mahtavalta sijannilta, kolmen Israelilaisen kaa. Pääsen täältä jopa kävellen kouluun, mikä on Lontoossa aika harvinaista.

Sillä aikaa koulukin ehti alkaa. CSMllä on hieno ja uus rakennus, mutta siellä on (edelleen) täys KAAOS. Arkitehdeillä oli kai joku hieno visio sellasesta luovasta yhteisöstä, täällä ei ole luento luokkia, täällä in vaan isoja tiloja joissa eri ryhmät työskentelee vierekkäin. Meteli on välillä mahdoton. CSMn uus rakennus on myös teknolooginen ihme, kaikki on automaattista. koneet tunnistaa milloin pitää olla valot päällä ja säätä ilmastoinnin ja lämpötilan, ja vaikka meistä saatta välillä tuntua liian kuumalta tai tunkkaselta, jos koneet päätti että meidän on hyvä olla niin se kai on. Tykillä presentoiminenkin on aika vaikeeta, kun ei edes valoja saa sammutettua. Puolet tiloista ei oo valmiina (mm. 'printlab', seri, kirjan sidonta ja jopa tietokoneluokat pari ekaa viikkoa), koulun ulkopuloi on yhtä isoo rakennusmaata, eikä kukaan, kukaan tiedä miten näitä yhden ja ainoan vaihtarin asioita hoidetaan. Ihan kun olisin ensimmäinen vaihtari joka tähän kouluun on ikinä tullut. Kaikki jotenkin lopulta hoitu, kun nalkutti tarpeeks.

Opiskelu on aika rentoa, siellä käydään ehkä kaks kertaa viikossa, kaikki tehtövöt ovat valinnaisia ja taso, niin kuin monet kokee vaihdossa, vaihtelle dramaattisesti. Miten mun sit tuli taas niin kiire? Laskin just, että tän kolmen kuukauden aikana mua on käynyt täällä katsomassa ainakin kahdeksan ihmistä. Se on enemmän kun mitä suomeen tuli kolmessa vuodessa. Lontoo on vaan niin seksikäs lomakohde. Ja kun jokainen vieras oli täällä yli neljä päivää, se tekee yhteensä melkein puolet ajasta. Ainakin ei tullut missään vaiheessa yksinäinen olo ja ne ajat kun mun rakkaat ja kaverit oli täällä oli oikeestaan mun vaihdon parhaimpia hetkiä. Runsaasti kultturia, taidetta, RUOKAA, ja shoppailuakin.

Loppuajalla ehdin olla viikon kipee, hävittää mun ainoan luotokortin, hajoittaa mun koneen ja eksyä melkein tuhat kertaa. Unohtelen mun tavaroita joka paikkaan, lukitsin mun kämppikset päiväks kotiin, meinasin lyödä taskuvarasta päähän sateenvarjolla (oon niin kovis!). Jotenkin tykkäsin aina kuvittella että oon kaupunki snobi, mut Lontoo kyl toi esille mun sisäisen maalais perunan. Tää on välillä liikaa käsiteltävää mun pienille aivoille.

Vasta nyt, kun kolme kuukautta on melkein ohi, alkaa tuntuu siltä et oon löytänyt mun omaa tilaa täältä, että tajuan edes vähän miten asiat toimii. Tykkään Lontoosta, se on iso kaupunki mutta ihmiset ovat ystävällisiä ja kohteliaita. Täällä on ihanan monikulttuurista, sekä ihmiset että taide. Kolme kuukautta ei riitä millään. Haluan uskoo, että tulen tänne viellä joskus takas, vähän pidemmäks aikaa.
Onneks on myös hyviä syitä palata suomeen, ja vaikka osa musta haluaa jäädä, lasken jo päiviä (13). On paljon kerrottavaa viellä, mutta uskon että nähdään pian, jätän itelleni jotain keskustelu aiheita.
Ikävä kaikkia
<3

Helsinki - Reykjavík

Pakkausta ja järjestelyä. Hyvästejä. Lähtö. Lentomatka. Vuoria, maisemia ja raikasta ilmaa. Värejä. Ihmistenpaljoutta. Musiikkia. Taiteidenyö. Ilotulitus. Uusi kämppä. Ensimmäinen koulupäivä. Uusia kamuja. Naurua. Tapaamisia. Ideointia. Silkkipainokurssi. Uimista, uimista ja uimista. Ja tuulta. Töitä. Seminaari. Makuja ja juhlia. Olutta, tequilaa ja vodkaa. Jorausta. Vuorikiipeilyä. Ideointia ja ryhmätyötä - kritiikkiä ja kehuja. Lampaita, vesiputous, geysireitä ja lisää hulppeita maisemia.

Olen nyt ollut Reykjavíkissa kuukauden. Aika lentää siivillä ja minä sen mukana.

Sjáumst!

Antti

F R I D A Y H O L I D A Y !

luonnos tulevasta animaatiosta.. perjantain ja pian tulevan loman kunniaksi!

Pöytiä, kuppeja ja laseja

Satoi ja oli pimeää. Me olimme onnellisen hämmentyneitä siitä, oliko kaikki todella valmista. Eikö enää yhteensovitettavia kalenteriviikkoja, millimetrien mittailua ja yllätyskäänteitä? Nauruhepuleita tai väsymystä, kirosanoja testiprinttien ruttaantuessa puoliltaöin tulostimen sisuksiin? Eikö edes valkoviiniä ja kahvitaukoja? Oli valmista ja eteenpäin annettu, näkyville asetettu.

Pöydät, kupit ja lasit olivat hyvin kauniita. Niiden hienovaraiset muodot olivat piirtyneet muistiimme valoina ja varjoina, materiaaleina ja muotoina. Teimme parhaamme saadaksemme ne esille, pääosaan.

Huomasimme moneen otteeseen, ettei pelkistetty graafinen ilme ole helppo tai nopeampi tie suunnitella mitään. Kenties se on jopa vaikeampi? Laittomuuksista jää kiinni ja asioita on opiskeltava. Yllätyksiä ilmeni. Vihertävät koevedokset aiheuttivat hikikarpaloita otsalle. Tosin myös magentan sävyt värittivät useaa kuvaa. Iski paniikki. Jälkikäteen. Bussissa. Sitä seurasi puheluita painoon ja uneton yö. Kuvankäsittelyä.

Se kannatti. Saimme monilta kiitosta. Se oli palkitsevaa. Meille tärkeintä oli kuitenkin se, että opiskelijat olivat tyytyväisiä. Näyttelyosastolle saavuttuamme meille kerrottiin, että kirjat oli jo viety käsistä. Ensimmäisenä iltapäivänä. Jäljellä oli enää se viimeinen laatikko, jota salaa varjeltiin erikoisvieraita varten. Hämmästyneinä katsoimme toisiamme. Olimme yllättyneitä ja iloisia. Tähän oli hyvä lopettaa.

Habitare on avoinna sunnuntaihin asti. Katalogin ja muut materiaalit näette TaiKissa!

Jenni & Rebekka

opossumi ja muita juttuja

Rakkaat ystävät. 



Olen viimeaikoina tapellut aika paljon ajan kanssa. Saavuin tänne jäätelöiden, pilvenpiirtäjien ja rantojen kaupunkiin myöhässä ja nyt olen saanut tuntea sen nahoissani koulussa. Tässä koulussa ei lusmuilla tai reputtaa. Alussa aikaa meni myös elämän järjestelyyn, ihmettelyyn ja eksymiseen. Uusi kaupunki on kiehtova, kuin joku salaisuus mikä pitää selvittää.


Mieleeni onkin sittemmin herännyt monta kysymystä. Miten käyttää aikaa? Pitäisikö matkustaa enemmän? Pitäisikö siivota? Pitäisikö piirtää ja maalata vai opetella koodaamaan? Hoitaa puutarhaa? Katsoisinko leffan vai valtamerta? Tekisinkö animaation vai uuden printin? Kirjoittaisinko päiväkirjaan vai kavereille? nukkuisinko pidempään vai heräisinkö tosi aikaisin?


On tosi vaikea päättää mitä tekisi kun tekee mieli tehdä kaikki ja samaan aikaan. Onneksi pääsin pohdinnoissani yhteen lopputulokseen. Annan itselleni ja muille aikaa. Kaiken ei tarvitse tapahtua tänään.


Kuva on otettu mun kotilaton edestä eräänä keväisenä lauantai-iltana.


Voikaa hyvin,
s

Rakas Victoria,

ylitin valtameret vain nähdäkseni sinut. Pelkkää taigaa olen taivaltanut, kunnes maiharini viimein irtosi kentältä. ”Äiti, isä, tämän te saitte siitä, kun ostitte lapselle karttapallon. Ystävät, kiitos läksiäisistä ja juomista, EU, kiitos rahoista, minä menen nyt. Minun on nähtävä Victoria. Hän on kaltaiseni, hän ei odota", minä ajattelin, ja kaikki oli totta.

Rakas VIC, nyt nimikirjaimesi ovat jokaisessa kirjeessä, jonka vastaanotan. Samoin jokaisessa allekirjoitettavassa paperissani, joiden pinnalla voi olla Australian halvinta portviiniä, muttei kummankaan kyyneleitä. Näin totuin läsnäoloosi, VIctoria, nopeammin, kuin kukaan olisi voinut aavistaa, ja tietämättä, että syleilystäsi voi selvitä vain tietämällä paikkansa.

Sinä tiesit paikkasi. Joka viikonloppu murtauduit kai sisään rikkinäisestä ikkunastamme, huolimatta siitä, ettei kukaan tunnustanut sinua ystäväkseen. Nukahdit sohvalle minun ja lämmittimen väliin, sillä näen, että voit olla kylmä kuin Suomen kesä, ja vaikka olisit ollut hereillä, et näistä vieraista sanoista olisi ymmärtänyt kirjoittavani sinulle. "Tuletko syntymäpäivilleni?", kysyit ovenraosta ääniini herättyäsi, kuin kettu tai pieni lintu nimeltä Rae, ja tunsin olevani Prinssisi ja Lentäjäsi.

Ja palohälytyksen sattuessa sanoit kylmän rauhallisesti vain haluavasi kahvia, sekä ettet tiedä, koska tulet takaisin. Etelän Ristin asemalla tartuit minua vyötäröstä, koska pitelin polkupyörää, etkä halunnut minun kaatuvan. Little Londstale Streetillä suutelit otsaani, mutta valitsit Frankstonin junan minun Pakenhamini sijasta, vaikka tiesin niistä molempien voivan viedä sinut kotiin…

Noihin juniin meidät kuljettivat Carltonin hevoset. Ja vaikka Ihmiset hymyilevät kaduilla, autoja kuljettavat aaveet. Niiden peileissä lukee, että kuvajaiset ovat laäheisempiä, kuin voisi olettaa. Tiedän, että minun on ajateltava itseäni, mutta kun lähden, haluaisin silti itkeä. Kyyneleitä, jotka ovat kalliita kuin Australian portviini, mutta tahdon olla kaltaisesi, ja juuri siksi rakkautemme on aina ollut kiellettyä.

Huomasin, että voin kuulua Suomeen, mutta Victoria kuuluu minun sydämeeni. "Sinä olet täällä", sanoi kartta sydämestäsi, mutten tiedä, voiko siihen luottaa. Rakas Victoria, minulla on vain yksi pyyntö, yksi toive. Tiedän, ettet jää kaipaamaan minua.

Mutta älä unohda minua, kun olen mennyt.